Ruoanlaiton sosiaalisesta distinktiosta

Muutamia vuosia sitten opiskeluaikana suorittaessani kahdeksan opintoviikon sosiologian tutkimusseminaaria, pari opiskelukaveriani tutki sosiaalisen distinktion luomista ruoanlaitossa. Heidän tarkkaa hypoteesiaan en muista, mutta tutkimus koski ruoanlaittoa harrastavia ja heidän suhtautumistaan valmisruokaan ja puolivalmisteisiin. Mieleeni jäi, että tutkimuskohteena olleet ruokaintoilijat pitivät valmisruokia asiana, johon he eivät koskisi pitkällä tikullakaan, mutta puolivalmisteet olivat silloin tällöin ihan ok, vaikka niidenkin käyttöä piti perustella haastattelijoille ettei antaisi itsestään kuvaa laiskana ruoanlaittajana.

Tämä keskustelu nousi mieleeni, kun kaverini oli postannut Facebookissa linkin, jossa kerrottiin kaupoissa olevan tarjolla valmiiksi paistettua ja maustettua jauhelihaa. Kaikki linkkiä kommentoineet tyrmäsivät ajatuksen tyhmänä ja turhana rahastuksena, mutta siitä sikisi myös keskustelu eineksistä ja valmisruoista yleensä. Kaverini totesi, että ainoa valmisruoka jota hän käyttää on kaupan täytepastat, mihin minä heti kommentoimaan että kyseessähän ovat puolivalmisteet. Olen siis tässä vahvasti luomassa sosiaalista distinktiota itseni ja eineskansan välille, sillä eiväthän tortellinit ole valmisruokaa, ja sitäpaitsi teen aina kastikkeen itse. Mutta onko asia näin vai yritänkö vain perustella itselleni ja muille, että täytepastat ovat tosiasiassa ihan hyväksyttävä raaka-aine?

Koko ylläoleva keskustelu ja opiskelukavereideni tutkimusprojekti muistuivat mieleeni, kun kirjoitin Viini-lehden blogiin tekstin hevosenlihalasagnen aiheuttamasta kohusta ja Master Chef -sukupolvesta. Eli siis suoraan sanottuna tästä sosiaalisesta distinktiosta meidän ruoan päälle ymmärtävien ja maksalaatikkokansan välillä.

Kuva lainattu