Kuulun siihen katgoriaan ihmisiä, joiden mielestä ystävänpäivä on melko turha kaupallinen juhla. Ainakin pääosin. Tunnustettakoon, että kaiken vaaleanpunaisen hehkutuksen keskellä hairahduin miettimään mietin olisiko minun pitänyt yrittää vielä viime hetkillä varata pöytä kahdelle johonkin kivaan ravintolaan, mutta onneksi heräsin tästä hetkellisestä mielenhäiriöstä nopeasti. Eikä niitä viimehetken pöytiä varmasti olisi mistään kivasta paikasta enää saanutkaan.
Suomalainen ystävänpäivä ei ole anglosaksisen esikuvansa tapaan vain romanttinen juhla, vaan silloin muistetaan myös ystäviä. Hieno homma sinsänsä, mutta eikö ystäviä voisi muistaa minä päivänä tahansa?
Yksi näitä jokapäiväisiä ystävyyden ilmentymiä tapahtui eilen, kun sovimme rakkaan ystäväni kanssa ex tempore pizza- ja leffatreffit illaksi. Viikon aikana kertynyt väsymys oli kuin pois pyyhkäisty, kun pääsimme pizzojemme ääreen ja saimme laseihimme viiniä. Vapianon pizzassa olleen parmesanin kumimaisuus (liekö ollut parmesania lainkaan) ja Chiantin mehumaisuus olivat hienoisia pettymyksiä, mutta toisaalta odotuksetkaan eivät kyseisen paikan kohdalla olleet erityisen korkealla. Illallisen jälkeinen Walter Mittyn ihmeellinen elämä -elokuva oli kuitenkin todellinen hyvänmielen pätkä ja ylitti ne vähäiset odotukset mitä meillä ystäväni kanssa elokuvaa kohtaan oli.
Illan opetus? Se, että muistaa nauttia pienistäkin hetkistä ystäviensä kanssa ja että välillä kannattaa raahautua ulos myös silloin kun väsyttää. Ystävyys on sen arvoista.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti